Onpa kyse työelämästä, vapaa-ajasta tai politiikasta, on tärkeää saada selville, puhuuko keskustelukumppani totta. Aikanaan kävin paljonkin poliittista debattia, mutta sitten kyllästyin siihen, sillä se meni aina samalla kaavalla. Koska olen seurannut tätä kaavaa nyt viitisentoista vuotta ja se tuntuu olevan vakio, ajattelin jakaa sen muillekin. Totuus on arvokas yhteiskunnallinen hyve ja on tärkeää kyetä osoittamaan ihmiset, jotka eivät puhu totta. Se auttaa myös heitä itseään argumentoimaan jatkossa paremmin. Lisäksi kaavan ymmärtäminen auttaa huomattavasti työelämässä, kun käydään keskustelua, mitä missäkin tilanteessa pitäisi tehdä.

Esimerkkinä käytän keskustelua, jonka kävin muutama päivä sitten. Keskeistä ei ole, kuka oli oikeassa ja väärässä, vaan argumentoinnin rakenne. Huomasin syötteessäni tällaisen avauksen tuntemattomalta ihmiseltä.

Keskustelukumppani avaa keskustelun tekemällä kovan väitteen: 50 vuotiaita pidetään liian vanhoina huippujohtajapolulle, eikä heitä siis palkattaisi. Tämä väite ei tunnu arkikokemuksen puolesta todelta, vanhoja huippujohtajia on paljon ja niin myös polulla sellaiseksi. En muista, että huippujohtajia olisi palkattu lainkaan alle 50-vuotiaana. Siispä 50-vuotias ei ole liian vanha huippujohtajaksi. Varmistan vielä väitteen.

Keskustelukumppani terävöittää mielipidettään.

Koska epäilen väitettä, tutkin, löytyykö epäilylleni vahvistusta. Tämä aihe kiinnostaa minua, sillä Suomessa on paljon todeksi katsottuja uskomuksia, joille ei kuitenkaan löydy todisteita. Mahtaako tämä olla yksi niistä? Kaksi ensimmäistä yritystä jotka juolahtavat mieleeni ovat Nokia ja UPM. Kuinka ollakaan, molempiin on palkattu yli 50-vuotiaat johtajat.

Argumenttini ei ole vahva. Kaksi johtajaa ei ole vakuuttava otanta, enkä niin edes ajattele. yritän vain saada keskustelua eteenpäin kohti tosiasioita. Sellaisia ei vielä ole näkynyt. Keskustelukumppani tekee vasta-argumentin.

Tämä argumentti oli helppo todistaa virheelliseksi. On tärkeää huomata, että argumentin jälkimmäinen kappale ei liity  itse argumenttiin. Keskustelukumppani huomasi olleensa väärässä ja argumentoi siksi asian vierestä. Siihen ei pidä lähteä mukaan, vaan keskittyä vain itse argumenttiin. Jos lähtee mukaan sivujuonteisiin, keskustelu menee nopeasti sivuraiteille. Tämä argumentaatiovirhe tunnetaan nimellä savusilli, harhaanjohtava vihje, englanniksi red herring. Sitä käytetään toisinaan tahallaan, kun ymmärretään että argumentti on hävitty, mutta halutaan olla oikeassa.

Keskustelukumppani ei voi kuin myöntää väitteen todeksi.. kahdella sanalla. Sen jälkeen hän jälleen palaa omaan argumenttiinsa. Tällä kertaa argumentin tueksi esitetään ”julkisuudessa käyty keskustelu”. Tämä ei tietenkään ole mikään argumentti. Keskustelua voidaan käydä mistä tahansa miten tahansa ja sopivasti kirsikoita poimimalla voi esittää vain artikkelin, joka tukee omaa ajattelua.

Tämä on tottakai argumentaatiovirhe, sillä artikkeleita on maailma täynnä. Jokainen artikkeli ei voi olla totta, sillä silloin myös täysin vastakkaiset väitteet olisivat yhtä aikaa totta. Siksi mielipiteet eivät ratkaise, vaan data.

Tämä kysymys on ratkaiseva hetki monella tapaa. Myönnän, että jos jollain on esittää dataa, uskon sitä. Kerron siis keskustelukumppanilleni, miten hän voi käännyttää minut puolelleen. Teen tämän monesta syystä.
1) Totuus on arvokasta. Jos keskustelukumppanini ei vain ymmärrä, miten vakuuttaa vastapuoli, autan häntä siinä. Minua aidosti kiinnostaa, miten maailma makaa ja data on mainio keino oppia uutta. Joskus, hyvin hyvin harvoin joku ymmärtää tässä vaiheessa esittää dataa.
2) Testaan keskustelukumppaniani. Jos hänellä on dataa, hän tietää mistä puhuu. Jos hänellä ei ole dataa, mutta hän silti väittää olevansa oikeassa, hän ei tiedä mistä hän puhuu, eikä hänen sanaansa kannata luottaa. Miten kukaan voi väittää mitään, ellei hänellä ole dataa? Miksi uskoa huhupuheita?
3) Tämä on nopein keino päästä keskustelussa eteenpäin. Jos hän perustaa väitteensä dataan, hänen täytyy muistaa, mistä hän sen datan luki, joten hänen on helppo linkata lähde minulle. Jos hän ei perusta väitettään dataan, hän ei voi linkata lähdettä. Jos dataa löytyy, asia on selvä. Jos sitä ei löydy, asia on selvä silloinkin, mutta toiseen suuntaan.

Keskustelukumppanini huomaa olevansa ansassa. Hän tajuaa, että hänellä ei ole dataa, eikä siten voi todistaa väitteitään. Kuten lähes kaikki ihmiset, hän ei kuitenkaan halua myöntää sitä. Niinpä hän esittää sen argumentaatiovirheen, joka on lähes vakio tässä kohtaa: selvitä itse. Totuus on tuolla ulkona. Annan vielä yhden mahdollisuuden ja selvitän, onko henkilöllä oikeasti jotain tietoa.

Keskustelukumppanini ei tähän mene.

Tässä kohtaa tietää keskustelun olevan ohi, keskustelukumppanilla ei ole mitään todisteita väitteensä tueksi, eikä häntä kannata uskoa. Tämä hänen argumentaatiovirheensä on toinen vakio lähes joka keskustelussa, käänteinen todistustaakka.

Bertrand Russell kuvailee tätä tarinalla Russellin teekannusta. Jos hän väittäisi avaruudessa olevan teekannun, joka kiertää aurinkoa, kukaan ei voisi todistaa hänen olevan väärässä. Jos joku epäilisi hänen väitettään, hän voisi yksinkertaisesti todistaa teekannun olemassaolon toteamalla ”Osaat varmaan itse etsiä nuo käydyt keskustelut asiasta ja sitä kautta kaipaamasi tiedot.”

Tämä on keskeinen argumentaatiovirhe siksi, että se on todella yleinen, mutta myös siksi, että jonkun olemassaolon puutetta ei voi todistaa. Siksi väitteen tekijällä on aina todistustaakka. Jos väitteen tekijä ei voi todistaa väitettään, on hyvä syy epäillä sen oikeellisuutta. Viimeksi törmäsin tähän erään hankkeen keskustelussa, jossa ruokahävikkiä haluttiin vähentää opettamalla kouluissa ruuan arvostamista. Muistan, että tätä on opetettu jo minun kouluaikanani 35 vuotta sitten, joten kysyin, löytyykö tämän keinon vaikuttavuudesta dataa? Eipä tietenkään löytynyt. Siksi on syytä epäillä, toimiiko se.

Tämän jälkeen alkaakin mutapaini.

Kun seuraavan kerran keskustelet ihmisen kanssa, jonka mielipiteestä olet perustellusti eri mieltä, kannattaa tarkkailla näitä argumentteja. Olisi hyvä, että todisteita vaadittaisiin laajemmin, sillä se osoittaisi, miten usein arkiset väitteet ovat vailla todisteita. Tämän seurauksena joko dataa alkaisi ilmestyä, tai väitteet ja niiden esittäjät voitaisiin todeta huuhaaksi. Nämä kaikki ovat positiivisia muutoksia yhteiskunnassa.