Olipa kerran 42 porkkanalaatikkoa. Nämä porkkanalaatikot syntyivät maailmaan tehtaassa kaukana jossakin lukemattomien kaltaistensa kanssa. Jo muutaman tunnin ikäisinä niille tuli tahto lähteä maailmalle täyttämään tehtäväänsä. Parin päivän päästä niille kerrottiinkin, että eräs kiltti kauppa oli päättänyt ottaa ne hyllyynsä, josta ne pääsevät kukin omaan perheeseensä.

Porkkanalaatikot hihkuivat innosta koko matkan kauppaan. ”Kohta päästään töihin!” ne toistelivat toinen toisilleen. Aamuyöllä ne saapuivatkin uuteen kotiinsa, jossa ne nukkuivat vähän aikaa, kunnes hymyilevä osastovastaava saapui ne herättämään. ”Tervetuloa kauppaan! Viedäänpä teidät samantien hyllyyn, niin pääsette eteenpäin.” Porkkanalaatikot olivat onnellisia.

Kiltti osastovastaava hyllytti porkkanalaatikot, niille oli varattu ihan oma pätkä hyllystä, johon kenelläkään muulla ei ollut asiaa. Kävi kuitenkin niin ikävästi, että porkkanalaatikoita oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet hyllyyn. ”Jääkää te tähän ketkä mahdutte, viedään teidät toiset vielä tuonne varastoon. Tulette sitten kun tilaa tulee.” Porkkanalaatikoita harmitti ja ne mutisivat toisilleen ”Juurihan me tulimme yhdestä varastosta ja nyt päädyttiin toiseen.” Mutta ainakin ne olivat kaupassa, lähempänä asiakasta. Parempi sekin kuin tehtaan varastossa.

Hyllyssä olevat porkkanalaatikot odottivat, koska joku tulisi heidät hakemaan. Parin tunnin päästä tulikin ensimmäinen asiakas ja otti yhden! Muut harmittelivat kun joutuivat jäämään, mutta olivat kuitenkin iloisia sen yhden puolesta. ”Kohta tulee meidän vuoromme!” ne tuumivat. Kohta lähti toinenkin ja tunnelma kohosi entisestään. Loppupäivänä ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Porkkanalaatikoita harmitti. Ne kuitenkin lohduttautuivat, ”Huomenna on perjantai, silloin kauppa käy!”

Perjantai tuli ja porkkanalaatikot odottivat. Tällä kertaa vain yksi lähti matkaan. Tuli lauantai, eikä yksikään. Ei myöskään sunnuntaina.

Tunnelma lässähti täysin. Hyllyssä olevat porkkanalaatikot harmittelivat toisilleen, ”Kylläpä oli huono viikonloppu. Meitä on aivan liikaa, tällä vauhdilla tässä kestää ikuisuus.” Vielä ikävämpi tilanne oli kuitenkin varastossa. Kiltti osastovastaava kävi joka päivä katsomassa porkkanalaatikoita, jolloin niiden toivo heräsi, mutta osastovastaava ei kertaakaan ottanut niitä mukaansa. Porkkanalaatikot eivät ymmärtäneet asiaa ollenkaan. ”Miksi me tulimme tänne, kun ei täällä tapahdu mitään? Jossain muualla meidät olisi jo myyty! Mitä me oikein odotamme?”

Tuli alkuviikko. Taas lähti yksi. Sitten taas pari päivää ei ketään. Porkkanalaatikot alkoivat olla jo epätoivon partaalla, sillä niiden elinikä ei ole pitkä. Ne olivat jo lähellä eläkeikää ja niiden parhaat päivät oli haaskattu istumalla varastossa ja odottamassa hyllyssä. ”Ei tässä ole mitään järkeä. Meitä on lähtenyt vasta neljä, kun meitä tuotiin tänne 42. Tällä menolla meistä valtaosa kuolee vanhuuteen saamatta mitään aikaan. Ei meillä ole mitään syytä olla täällä. Olisi ihan hyvin riittänyt, että meitä olisi tuotu tänne vain yksi myyntierä, sitäkin olisi vielä jäljellä. Tai vaikka toinen erä vähän myöhemmin, ne olisivat nuorempia ja joutaisivat odottaa. Ei kai kukaan odota, että meitä myydään 42 kappaletta muutamassa päivässä. Miksi me tulimme tänne kaikki kerralla? Tehtaan varastossa olisi sittenkin ollut parempi, joku toinen olisi voinut ottaa meidät. Jos olisin tiennyt tämän, en olisi tullut ollenkaan.”

Onneksi tuli uusi viikonloppu. Porkkanalaatikoiden myynti oli parempi, tällä kertaa niitä lähti 4 päivässä jo 10. Muutama uusi pääsi varastosta näkemään hyllynkin. Valitettavasti porkkanalaatikoiden eläkepäivät alkoivat käydä vähiin. Maanantain tullessa kiltti osastovastaava tuli varastoon ja keräsi laatikoissa olevat porkkanalaatikot pois, sen jälkeen hyllyssä olevat. Laatikoissa olevat porkkanalaatikot olivat erityisen katkeria kohtalostaan. Aina joskus joku voi vanhentua hyllyyn, mutta se, että he eivät edes päässeet näkemään hyllyjä, vaan istuivat koko elämänsä varastossa odottamassa tuntui erityisen kurjalta.

Sen pituinen se.