Kauppamaailmassa törmää aina välillä tilanteisiin, joissa jonkun korkean johtajan ymmärrystason luonnehditaan olevan sillä tasolla, että hän ei erota kurkkua tomaatista. Tämä tarkoittaa sitä, että hän elää aivan omissa sfääreissään, eikä ymmärrä mitään siitä, mitä kentällä tapahtuu. Tämä ei liene harvinaista muillakaan aloilla, eikä varsinkaan politiikassa. Toisinaan tällaiset johtajat ovat hyödyllisempiä kilpailijalle, kuin omalle puolelle. Jeffrey R. Coxin Tyynenmeren sotaa käsittelevän kirjasarjan kolmannessa osassa kerrotaan, miten ikäviä seurauksia sellaisella voi olla ja mitä voi saada aikaan, kun tuollaisista kahleista vapautuu. Tapaus osoittaa, miten tärkeää on mennä kentälle ymmärtääkseen tilanteen ja voidakseen toimia tilanteen vaatimalla tavalla, mutta myös miten tärkeää on antaa ihmisille vapauksia innovoida uusia tapoja toimia.

Vuonna 1942 Yhdysvaltain ilmavoimien doktriiniin kuului tehdä pommitukset korkealta, tyypillisesti 7-10 kilometristä. Syy oli siinä, että sillä korkeudella ollaan turvassa ilmatorjunnalta. Hyvä perustelu, mutta sillä oli myös haittapuoli. Kun tuolta korkeudelta yrittää osua liikkuvaan laivaan, osuma on pikemminkin sattumaa kuin taitoa, josta todisteena oli noin 1% osumatarkkuus. Ilmeisestä hyödyttömyydestä huolimatta tehotonta pommitustapaa oli jatkettu sota-aikana jo vuosi, joten japanilaiset eivät pelänneet sitä.

Kenraali George Kenney, joka komensi lounaisen Tyynenmeren alueen ilmavoimia, ei ollut tyytyväinen tilanteeseen. Jos kerran korkealta pommittaminen ei toimi, mitä jos kokeiltaisiin pommittaa matalalta? Sehän ei hänen esimiehilleen käynyt edes kokeeksi, koska doktriini määräsi pommittamaan korkealta. Ennenkään ei sellaista tehty, joten miksi nyt?

Kenney kuitenkin kuuli, että britit olivat kehittäneet kimmokepommituksen, jossa pommitus tapahtuu vain muutaman kymmenen metrin korkeudelta ja pommi pomppii merenpintaa pitkin kuin kivi voileipiä heittäessä. Toinen ehdotus oli vieläkin vaarallisempi, mennä vain muutaman metrin korkeuteen ja yksinkertaisesti ”heittää” pommi suoraan laivan kyljestä sisään. Hän halusi kokeilla näitä ja löysikin sopivan rämäpäisen laivueenkomentajan, joka osoitti molempien olevan mahdollista.

Oli kuitenkin yksi ongelma. Matalalla ilmatorjunta on tappavan tehokasta, joten se pitäisi ensin hiljentää, eikä amerikkalaisilla ollut siihen sopivia lentokoneita. Sitten Kenney kuuli majuri Paul Gunnista. Häntä oli alkanut ärsyttää sama ongelma, joten hän oli yksinkertaisesti ottanut rikkoutuneiden lentokoneiden konekiväärit talteen, asentanut ne pommikoneiden keulaan ja saanut sillä aikaan tulivoimaisia pommikoneita. Hänellä ei tietenkään ollut lupaa sellaiseen, joten byrokraatit olivat ottaneet hänet kiinni ja hän oli syytettynä sotaoikeudessa, mutta Kenney pelasti hänet ja pyysi tekemään lisää samanlaisia. Tuota pikaa Gunn oli varustanut kokonaisen laivueen näillä uusilla aseilla.

3.3.1943 koitti kokeilun hetki, kun japanilainen 8 rahtilaivan ja 8 hävittäjän huoltosaattue purjehti kantaman päähän. Kenney määräsi lentokoneensa hyökkäämään ja niiden aivan uusi taktiikka ja huikea osumatarkkuus yllättivät japanilaiset. Lähes puolet pommeista osui joko laivoihin, tai aivan niiden viereen. Japanilaiset menettivät kaikki rahtilaivansa ja puolet hävittäjistä, amerikkalaiset vain kaksi pommikonetta.

Tämän uskomattoman saavutuksen jälkeen Majuri Gunnin esimies, kenraali Ennis Whitehead myönsi olleensa väärässä ja Gunnin olleen oikeassa. Uusi tapa oli menestyksen salaisuus, jolle kriitikot eivät enää voineet mitään, vaan matalapommitus lisättiin ilmavoimien doktriiniin. Siihen vaikutti kuitenkin myös toinen tekijä. Näihin aikoihin Yhdysvalloissa alettiin saada vanhat jäärät pois johtopaikoilta ja korvattua heidät sotakokemusta omaavilla miehillä. Tämä helpotti uusien innovaatioiden kehittämistä ja hyväksymistä, kun päätökset perustuivat tuoreisiin kokemuksiin, eivätkä vanhoihin uskomuksiin.

Tilanteet muuttuvat koko ajan, vuodesta toiseen. Jokaiseen risahdukseen on johdon turha reagoida, mutta johdon on viisasta antaa kentällä toimiville ihmisille mahdollisuus myös kokeiluihin ja toiminnan sopeuttamiseen, joista voi ajan myötä tulla uutta valtavirtaa. Muuten jatketaan jatkuvasti tavalla, joka ei enää palvele tarkoitusta.  Yrityksissä se tarkoittaa prosesseja, mutta esimerkiksi politiikassa kasvava sääntely tukahduttaa tehokkaasti luovat ratkaisut. Sääntely kun johtaa siihen, että kaikki muut ratkaisut ovat kiellettyjä, kuin ne, mitkä ovat erikseen sallittuja. Etulinjassa tiedetään tilanne aina paremmin, onpa kyse sotilaista, yrittäjistä tai asiakkaita palvelevista työntekijöistä. Mitä vähemmän viettää aikaa etulinjassa, sitä vähemmän enää ymmärtää, mikä tilanne tällä hetkellä on.